Jumissa

Olen viime aikoina saanut huomata, että olen jäänyt jumiin tiettyihin ajatuksiin tai ajattelemisen tapoihin. Olisihan se hienoa todeta näin 30-vuotiaana, että pääkoppani tuottaa iän myötä yhä jalostuneemmiksi käyneitä ajatuksia, mutta olenkin ajan mittaan saanut huomata, että jatkuvan kehittymisen sijasta henkinen kasvu on välillä myös kutistumista, jumittamista ja kasa erinäisiä epävarmuuden tiloja. Usein olisi enemmän kuin tarpeen pystyä katselemaan omaa toimintaa lintuperspektiivistä, mutta miten vaikeaa se yleensä onkaan! Maata möyrivän madon vinkkeli on paljon tutumpi ja siellä tulee pysyteltyä, vaikkei se toisi mitään uutta omiin ajatuksiin.

Nyt olen äärimmäisen jumissa siinä, että Suomea hellivä tai pikemminkin kurittava helleaalto on minulle jotain aivan kamalaa ja kestämätöntä. Minusta on kuoriutunut uppiniskainen mielensäpahoittaja, joka tykkäilee Facebookissa kaikista päivityksistä, jotka jotenkin vain uskaltavat tätä infernaalista lämpöaaltoa herjata. Avomieheni joutuu kuuntelemaan ahdistunutta marinaani ja erilaisia suunnitelmia asunnon viilentämisestä autiotalopakoon. Aamut ovat ainoata aikaa, jolloin voimme pitää asuntomme parvekkeen ovea auki: päivän edetessä ja lämpötilan noustessa parvekkeelle paahtava, planeettaamme kiertävä hervoton kaasupallo antaa palaa ja sitä riemua riittääkin sitten iltamyöhälle asti. Asumme vanhassa kivikerrostalossa, joka imee lämpöä itseensä kuin Serlan talouspaperi pöydälle kaatunutta mehua, joten kuumuuden karnevaalit jatkuvat myöhälle yöhön.

Ajatukseni ovat olleet viime aikoina jumissa myös paljon muiden asioiden kuin helteen suhteen. Löydän itseni usein vanhoista ajatuksista liittyen siihen, millainen olen ihmisenä, mitä osaan tai en osaa ja millaiselta kartalta voisin itseni tulevaisuudessa löytää. Vuosia jatkunut ammatillinen kriiseilyni on saavuttanut lakipisteensä, mutta onneksi olen saanut apua uravalmentajalta ja sitä kautta alkanut kevyin aavistuksin ymmärtämään, millaisista työtulevaisuuksista tahdon itseni jatkossa tulla löytämään. Vuosikausien etsintä erilaisissa hoitotyön työpaikoissa on kääntymässä siihen, että sairaanhoitajuus ei ole minun kiihkeä ytimeni, vaan haluan päästä innostamaan ja kouluttamaan ihmisiä kulttuurin tai hyvinvoinnin teemoihin liittyvien asioiden parissa. Tuntuu, kuin olisin juuri silmänsä avannut kissanpentu, joka ihmettelee maailmaa ympärillään. Jalat eivät vielä kanna kunnolla, mutta horjuvinkin askelin voi lähteä matkaan.

Eilen otin pienen askeleen jumittavan kehoni ja pääni kanssa osallistumalla yin-joogaan Joogakoulu Sanmayassa Seinäjoella. Maatessani joutsen-asanassa torkahdin ja näin unta suuresta ryhävalaasta, joka kellui rauhallisena paikoillaan. Päässään valaalla oli karvalakki. Kerrottuani kokemuksestani tunnin päätteeksi ohjaaja kertoi, että tunteet asuvat lantiossa. Jäin miettimään tunnemaailman elementtiä eli vettä ja valaan rauhoittavaa paikallaankelluntaa. Sain tunnin aikana myös muita oivalluksia itsestäni ja elämästäni. Kävelin ulos mieli rennompana kuin mitä se on hetkeen osannut olla. Mietin, että taidan kokeilla joogaa uudestaan. Ehkä se auttaa minua avaamaan ajatuksiani ja vartaloani tukkivia lukkoja paremmin kuin osaan vielä edes aavistaa.

Oletko sinä jäänyt joskus jumiin? Mitkä asiat auttoivat sinua tilanteessa eteenpäin?

Viilentävin ja virkistävin terveisin, Heli

Kyrkösjärvi, Seinäjoki, 2017. Utuinen uneliaisuus rauhoittaa mieltä.